Eka kerta, first time

Tässäpä tarina historian hämärästä, ajalta, jolloin Uncle-Gary itse ensimmäisen Harleynsa hankki. Annetaanpa U-G:n itse kertoa…

Joo kyllähän mua ensin ihmetytti ja sitten nauratti, kun se äijä könysi sinne tupaansa sisälle ja hetken päästä pihalle se nyytti sylissään. Siinä oli pyyheliinaan käärittynä sellanen tavallinen muutaman desin hillopurkki, huolellisesti suljettuna. Ja se äijä katto pokkana silmiin kun sanoa töksäytti.

“Tossa on sitte sen pyörän sielu, eläkä vaan hävitä sitä. Onkelmia tulloo, jos sen teet.” 

Mitäpä muutakaan mä olisin voinut, kun otin sen vastaan kun se ukko sitä mun syliini työnti. 

“Niin että sielu”, tokaisin hieman kysyvästi.

“Niin. Siinä se on. Varovasti laitat sen nyt sinne sivulaukkuun, etkä aja röykkyihin ettei se hajua. Ja mihinkään et lähe ajammaan iliman sitä, piät sen joloppi aina mukanas.”

Tottelin ukkoa ainoastaan päästäkseni nopeasti ulos tästä oudosta tilanteesta ja tien päälle. Olinhan juuri ostanut ensimmäisen Harley-Davidsonini, shovelhead- moottorilla varustetun FLH-mallin vuodelta 1974. Sen 1200 kuutiosenttimetrinen V2- moottori tärisi mukavasti tyhjäkäynnillä ja odotti, että istuisin satulaan ja kääntäisin kahvaa.

Runttasin hillopurkin pikaisesti enskapuolen kovaan muovilaukkuun ja aloin kiskoa kypärää päähäni. Vielä hanskat käteen, ja nyt oli U-G valmis ensimmäiselle taipaleelle Harrikkamiehenä. Saatana, loppuisi se viinikkalaisten ja nekalalaisten iänikuinen vittuilu. Vaikka toisaalta olinhan siihen jo tavallaan tottunut niiden kolmen vuoden aikana, mitkä olin sillä puolella Tamperetta paukutellut yksimukisella IC 350:llani. Mutta tästä eteenpäin tahti muuttuisi ja vittuilun ja ylenkatseen sijaan mua kadehdittaisiin ja ihailtaisiin kun HooDeellani kylillä kurvailisin.

Istahdin pyörän päälle, ja potkaisin ykkösen päälle. Nostin käteni viimeiseen tervehdykseen myyjäukolle, mutta hän oli jo kadonnut näköpiiristä, sisälle ilmeisesti. No, vittuako siitä, nyt mentiin. Mietin jo mielessäni, kuinka maireaan hymyyn Leenan ilme leviäisi, kun hän näkisi uusimman moponi ja pääsisi taakseni. Käytäisiin hieman koeajolla, ehkä jopa Vehoniemessä saakka. Illalla saattaisi U-G:a hyvinkin lykästää… Puntissa värähteli, kun platkuttelin menemään kohti Pirkanmaata. Oli alkukesä vuonna -81, aurinko paistoi ja maailmalla ei ollut juuri nyt mitään rajoja!

Edessä häämöttävä seksuaalinen nautinto ja palkinto kiihotti mieltäni niin rajusti, että jossain Jalasjärven ja Parkanon välillä mun oli pakko ajaa levähdysalueelle suorittamaan ns. kuivatyhjennys, eli tumputus. Leenan pikkuruiset tisukat ja kiharainen karvoitus mielessäni lojautin kermat putkesta ennätysnopeasti, ja aloin penkoa jotain, mihin kuivaisin vehkeeni. Muistuipa mieleeni pyyheliina hillopurkin ympärillä, kaivoin sen laukusta ja kuivasin kullini ja käteni siihen. Sinne se mällinen rätti lensi metsikköön ja hetken kuluttua hillopurkki sai tehdä sille seuraa. Vittu mikä vanha horisko sieluineen saatana.

Voisinhan tietysti samalla pysähdyksellä asentaa soveliin oman taikakaluni, ajattelin ja kaivoin nahkarotsini taskusta kalleimman talismaanini, Tipikellon. Tuo aitoa 24 karaatin kultaa oleva sarvikello kimalteli auringonpaisteessa kämmenelläni yhtä kirkkaasti kuin sinä kauniina lauantaina yhdeksän vuotta sitten, kun sen Lindemanin Veijon, kylän kuuluisan mustalaispojan polkupyörän sarvesta varastin. Laitoin Tipikellon sovelin sarveen, oikealle puolelle ja kiinnitin tukevasti mustalla eristysnauhalla. Noin, nyt oli hyvä. Matka jatkui.

Siinä Parkanon eteläpuolella, Riitialan suoralla alkoi kone pätkimään. Ajattelin ensin, että taisi mennä tulppa ja toppasin tien sivuun. Mutta ei se ollut tulppa, vaan haljennut bensaletku. Onneksi ei syttynyt palamaan. Koko pyörä oli puolivälistä taaksepäin 99-oktaanisen peitossa ja kaukana horisontissa, ainakin kolmen kilometrin päässä näkyi Kesoilin mainospylväs. Eipä ollut ukonkutale vaihtanut vissiin ikinä letkua, no, näitä sattuu. Matka jatkui taluttaen…

Hiki virtasi perkeleesti, kun lopulta sain kolme- ja puolisataakiloisen löytöni pukattua Kesoilin pihaan parkkiin. Vihreälippalakkiselta löytyi onneksi kuuden millin reiällä olevaa kumiletkua ja siihen sopivia klemmareita, joten pääsin askartelemaan rakkaintani taas pelikuntoon. Vaihdoin samalla tankkeja yhdistävän tasausletkunkin, kun näytti sekin olevan aika halkeillut ja ilmeisen alkuperäinen. Riitialan lihavat miehet siinä FLH:n ympärillä seisoksivat ja vitsailivat asennustaidoistani, mutta fak mä en välittänyt. Olinhan kesätyössä SOK:lla polkupyöriä kasatessani hankkinut rautaisen mekaanikon ammattitaidon. Sain letkut vaihdettua ja latasin tankkeihin 16 litraa superia, eli ysiysiä. 34 markkaa köyhempänä, mutta onnellisena päräytin Ameriikan rautani käyntiin ja pyöräytin pölyt läskien maalaisjunttien
silmille.

Kello oli varttia vaille yksi iltapäivällä, laskeskelin olevani hieman kahden jälkeen kotona etelä-Tamperella. Annoin veekakkosen laulaa, ja taisin siinä itsekin hieman Mona Caritaa hyräillä. Leenan piukat vartalonkaaret mielessäni latasin kolmostietä kohti onnea.

Muutama kilometri Ikaalisten risteyksen jälkeen, Patrakan mäkien jälkeen aukeavalla Vitunniskan yläkösuoralla se tapahtui. Ensin soveli sammui sadankahdenkympin vauhdissa, noin vain ykskaks. Laskin menemään vapaalla, ja kun vauhtia oli enää noin 50 kmh, kuului hetken aikaa enskapuolelta räminää ja rytinää. Sain mopon pysäytettyä tien viereen ja aloin tutkimaan mitä oli tapahtunut. Perkele, ketjut olivat katkenneet ja lojuivat tiellä melkein sadan metrin päässä. Riisuin kypärän ja hölkkäsin hakemaan ne. Aivan rutikuivat olivat, ei ollut vanha ukon vittupää niitä kai koskaan öljynnyt. Saatana nyt alkoi vituttaa. Ja mikä vika siihen koneeseenkin tuli kun noin vain sammahti. Onneksi mulla oli hyvä setti työkaluja mukana.

Reilun puolen tunnin ropaamisen jälkeen huomasin, että virtalukolta puolaan menevä johto oli irronnut liittimestään, tärinän vuoksi ilmeisesti, ja siksi meno oli pysähtynyt. Sain johdon patenttikorjattua ja moottori hörähti välittömästi, kun peukaloa starttinapille tarjosin. Hyvä juttu. Kaivoin laukusta T-marketin muovikassin, mihin laitoin ruosteiset ketjut ja asetuin tien toiselle puolelle liftaamaan, takaisin Ikaalista kohden. Autoja kulki tasaisena virtana eikä kulunut kuin muutama minuutti, kun jo sainkin kyydin joltain paikalliselta mieshenkilöltä  kuplavolkkarissaan. Kerroin hänelle ongelmastani, ja hän neuvoi kääntymään Sammin Esson puoleen ketjuasiassa. Siihen pihaan se mut sit jättikin, itte jatkoi kotiinsa Kilvakkalaan. Marssin ketjujeni kanssa sisälle, missä lyhyt mies paksut silmälasit päässään seisoa pönötti kassakoneen takana. Esittelin ongelmani ja ukko katseli ketjuja:

“Nää on kuule poika sellaset nää kettinkit, että näitä tarttee aina välillä vähän muistaa rasvailla. Muuten nää menee poikki.”

” Joo kyllä mää tiedän. Mutta löytyykö teiltä näihin lu…”

”Jaa tiedät vai” ukko keskeytti. “Et oo kuitenkaan rasvannu, näähän on rutikuivat. Taidat olla saamaton”

Vitutti ankarasti kun se huoltisäijä siinä virnui ja vittuili. Kysyin kovaan ääneen:

”Löytyykö teiltä näihin sopivaa ketjulukkoa, pitäisi päästä panem.. eiku jatkamaan matkaa kotiin ja motskari on tuolla tien päällä?”

“Tottakai meiltä sellainen löytyy, onhan tämä huoltoasema. Mee tosta noi portaat alakertaan ja kysy huollon miehiltä. Tekee markka viiskytpenniä”

Maksoin samantien ja painelin alakertaan. Lukko löytyi hyllystä ja kohta seisoin taas tien varressa peukalo ojossa.

Noin kaksi tuntia myöhemmin pääsin jälleen jatkamaan matkaa HD:lla. Ketjut huolellisesti öljyttyinä ja uusi lukko paikoillaan. Vitutti jonkin verran tällainen tien päällä remppaaminen, varsinkin kun sovelin piti oleman niin saatanan toimintavarma, mitä äijän puheisiin tuli. Ja eikä mennyt kuin vartti, kun Hämeenkyrön Kalalahdessa koitti seuraava pysähdys, takapytyn tulpan pimetessä. Vaihdoin tilalle käytetyn varatulpan ja melkein jo rukoilin, että nyt pääsisin kotiin saakka ilman minkään kohdan korjaamista.

Illalla kotona kävin suihkussa ja präiskytin runsaasti Menneniä leukapieliini. Laitoin puhtaan vaaleansinisen nailonipaidan ja ne seksikkäästi haalistuneet Lee- farkkuni, samat joista Leena niin kovasti piti.

Nahkarotsi niskaan ja varakypärä tarakalle, oma ruukku päähän ja sovelia tulille, mutta mutta… Eipäs lähtenytkään, itse asiassa ei sanonut oikein mitään, vaikeasti vain pyörähti kerran pari, sen jälkeen solenoidi vaan naksui. Aivan kuin olisi päässyt akku jotenkin mystisesti tyhjenemään. Ruuvasin kotelot akun päältä irti ja tarkastin veden. Täynnä oli. Omituista. Hain sisältä äijän 100A Datsunin avaimet ja laitoin sovelin kaapeleilla käymään. Ajattelin, ettei parane sit sammuttaa ku mäen päälle, että saa käymään mikäli lataus vittuilee.

Ajelin rinta rottingilla muutaman korttelivälin ja kaarsin Leenan pihaan. Pimputin ovikelloa ja hetken päästä ovi aukesi. Mutta siinäpä ei seisonutkaan tuo sydämeni valittu, Nekalan kaunein neito Leena, vaan hänen saatanan ruma ja lihava isänsä.

“Leenaa vissiin tulit”

“Niin”

“Myöhästyit pölvästi, Marttisen kanssa se lähti jo tunti taaksepäin. Komea peli muuten se Marttisen uusi vihreä Kawasaki, taitaa olla ihan tämän vuoden mallia. Viksu ja aikaan saava kaveri se Marttinen muutenkin, kun joihinkin muihin vertaa…”

Leenan faija hymyili pirullisesti ja veti oven kiinni nenäni edessä. Nyt vitutti ja lujaa. Vai oli se saatanan Marttinen heti apajilla kyttäämässä kun silmä vähän vältti. Sille pitäisi antaa opetus.. No, tämä ilta meni vituilleen, eikä todellakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Hyppäsin satulaan ja polkaisin vaihdetta silmään. Kone sammui. Ja starttinapin painallus ei muuta saanut aikaan kuin tutun nakseen. Voi vittusaatana sentään. Leenan isä, Gunnar nimeltään muuten se paskaläjä, kyttäsi hymyillen keittiön verhojen välistä kun työnsin raskasta rautaista rakastani kotia kohti…

Kotona taas äijän Datsunista apukaapeleilla mopo käymään ja yleismittaria akun napoihin, ei latausta. Voi perkeleen vitun jumalauta. Staattorin päästä sähköä tuli helvetisti, joten säädin siitä oli paskana. Mistä mä nyt tähän hätään sellasen pieraisen. Siinä pihamaalla kiroillessani kuulin tieltä hennon pojan äänen:

“Tarviikko apua?”

Käännyin katsomaan, se oli Petteri, pitkä laiha poika joka oli vasta muutama viikko sitten muuttanut Kurusta tänne kaupunkiin. En ollut häneen vielä ehtinyt mitenkään tutustua, Leenan liehakoiminen oli vienyt lähes kaiken vapaa-aikani viime kuukausina.

“No jos sulla sattuis olemaan Shovelheadiin sopiva lataussäädin taskussasi, niin olis mainiota”, totesin hieman ironiseen ja lakoniseen sävyyn.

“Ei mulla sellaista taskussa oo”, Petteri naurahti “Mutta mummulassa Kurussa on ainakin kolme”

“Jumalauta, meistä tuli tällä sekunnilla justiinsa parhaat kaverit. Mun nimi on Kari, U-G:ksi kaverit mua kutsuu. Tervetuloa hoodeille. Ja eiköhän lähdetä moikkaamaan sun mummuasi”

Siitä me Petterin kanssa hypättiin äijän apinakiikkuun ja ajeltiin Kuruun. Mummulasta löytyi todellinen aarreaitta, talli pullollaan HD- osia. Oli vanhaa lättäpää- ja rystykamaa, sekä uudempia pannun ja shovelin osia. Oli runkoja ja moottoreita, lokasuojia ja tankkeja. Kaasareita vanteita vaikka mitä. Oikean näköisiä säätimiäkin oli heti kolme kappaletta, otettiin ne kaikki mukaan että saadaan varmasti toimiva. Paluumatkalla Petteri kertoili sedästään, joka tallin ja osat omisti. Oikea vanhan liiton HD-mies oli tämä sukulainen. Mä kerroin Petterille omasta moottoripyörähistoriastani, ja lopulta tästä murheenkryynisovelikaupasta. Kun pääsin siihen kohtaan, missä myyjäukko toi sen sielupurkin mun syliini, Petteri meni vakavan näköiseksi.

 “Mihin sä sen laitoit” se kysyi.

“Sinne se jäi kolmostien varteen mettään, ku toppasin paskalle” vastasin hieman totuutta muuntaen.

”Mutta mitä sitte, ekkai sää tollaseen paskaan usko, että pyörällä vois joku saatanan sielu olla”, kysyin Petteriltä.

”Muistelen vaan joskus setämiehen kertoneen tarinaa eräästä pannusta, jota se ei saanut koskaan kunnolla toimimaan. Se sanoi jotain siihen suuntaan, että siitä oli ilmeisesti sielu päässyt karkaamaan…”

Meni kaksi viikkoa, toukokuu vaihtui kesäkuuksi. Mää kävin niiden kahden viikon aikana kuusi kertaa Petterin kanssa hakemassa Kurusta osia soveliin, ja kaksi kertaa ihan yksikseni omin päin. Se pyörä oli kuin noiduttu, lähes kaikki osat, jotka vaan voivat hajota hajosivat, osa jopa kahteen kertaan. Staattori paloi, renkaat räjähtelivät, enskakoppa halkesi etumuttereiden kohdalta, startista hävisi voima, bendix-ratas hajosi ym.

Mihinkään en sillä kotinurkilta päässyt. Kädet rasvassa kainaloita myöden ruuvasin sitä saatanaa kotipihassa, välillä kuunnellen miten Marttisen Kawasaki murisi Koikkarin kaduilla Leenan kikattaessa takasatulalla kädet Marttisen ympärille tiukasti kiedottuna. Vitutus ja mustasukkaisuus oli hermeettistä. En saanut enää nukutuksikaan kunnolla, kun mietin vain mikä paikka seuraavaksi moposta hajoaisi. Munakin seisoa jötkötti lähes taukoamatta. Ja Petteri sanoi
nähneensä Leenan ja Marttisen kaupungilla kultasepänliikkeen ikkunaa tihrustamassa, ehkäpä kihloja miettimässä…

Oli sunnuntai-ilta, kello puoli kahdeksan maissa kun tein päätöksen. Shovelin Sielu oli mentävä hakemaan, muuten menettäisin järkeni lopullisesti. Hermoni olin jo lähestulkoon menettänyt, samoin elämäni rakkauden. Hyppäsin äijän Aakkoseen ja kurvasin rantakesoilille, missä laskin tankin täyteen ysikakkosta. Käänsin keulan kohti pohjoista ja tuuppasin Rainbown kasetin pesään. Hevin raikaessa ajelin kolmostietä pysähtymättä edes Hämeenkyrön Essolla, missä yleensä aina toppasin sinapille. Parkanon pohjoispuolella aloin hiljennellä aina levähdyspaikkojen kohdilla, mutta mikään ei näyttänyt tutulta. Kunnes vihdoin Kuivasjärvellä tärppäsi.

Tämä se oli. Oli aika hämärää, taivas oli täynnään harmaata pilvimattoa ja sataa tihuutti tasaisesti. Hyppäsin autosta ja sytytin tupakin. Muistelin ankarasti, mihin kohtaa evähdysaluetta moponi silloin parkkeerasin, kun pysähdyin onanialle. Tässä sen täytyi olla. Lähdin kävelemään metsää kohden, aluskasvillisuus oli kasvanut kovasti, olihan alkukesä ja kasvukausi parhaimmillaan. Farkut kastuivat samantien polvia myöten, samoin tennarit. Hortoilin metsän reunassa ja haroin heiniä ja muita kasveja sivuun. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun sormiini osui tuttu raidallinen pyyheliina, sekin nyt jo vähän homeessa. Nyt ollaan tosi lähellä, ajattelin.

Laskeuduin maahan nelinkontin ja haparoin joka puolelta, täällä jossain sen oli PAKKO olla. Konttasin kuin mielipuoli metsän reunassa ja raastoin kaksin käsin kasveja irti heitellen niitä sinne tänne. Lopulta tunsin kovan kylmän lasin kättäni vasten. Tavasin purkin kyljestä
D-R-O-N-N-I-N-G-H-O-L-M, puristin purnukan lujasti rintaani vasten, ja silmissäni sumeni..

Heräsin siihen kun hytisin kylmästä läpimärkänä metsässä. Hillopurkki sieluineen oli edelleen sylissäni. Kävelin autolle, käynnistin ja käänsin lämmityslaitteen täysille. Sielun laitoin viereeni pelkääjän penkille turvavyöhön. Kojelaudan kellon mukaan olin maannut metsässä toista tuntia. Hetken lämmiteltyäni lähdin ajamaan etelään, kotia kohti jälleen.

Viinikan liikenneympyrästä kotiinpäin kaartaessani näin tutun hahmon kävelevän jalkakäytävällä. Leena, yksin tähän aikaan, kello oli miltei kolme yöllä. Pysähdyin kohdalle ja avasin ikkunan.

“Kelpaako kyyti”

”Oi Kari, ihanaa kun tulit pelastamaan mut täältä yksinäni hortoilemasta”, Leena huokaisi ja kiersi repsikan puolelta kyytiin. Samantien alkoi itkuntäyteinen sekava kertomus siitä, kuinka Jarmo oli ihan hirveä sika, mitä kummaa hän siinä Marttisen mulkussa oikein oli nähnytkään. Ja kuinka se paskiainen oli yrittänyt pakottaa Leenaa ns. peräsuoliyhdyntään ja kun tämä ei siihen suostunut, oli heittänyt Leenan ulos kämpästään keskellä yötä. Ja tämä oli joutunut kävelemään kilometrikaupalla, kunnes Kari- kulta viimein saapui autolla hänet pelastamaan…

Aamulla heräilin kivekset hellänä vinttihuoneestani, kun mieleeni pamahti eräs ajatus. Herätin Leenan hellästi kutitellen ja menin heti asiaan:

“Muistatko kulta kun yöllä tulit kyytiini, niin siinä penkillä oli sellainen purkki”

“Joo mun piti laittaa se jalkatilaan, mutta se vähän lipsahti mun kädestä ja tippu siihen jalkakäytävälle. Tais mennä paskaksi, mut eiks se ollukki tyhjä? Että ei kai yhdellä tyhjällä purkilla mitään välii, vai”?

Olin hiljaa pitkään, hyvin pitkään. Lopulta vastasin

“Ei kai sillä…”